The Esquires päätti BTS-vuoden Pirittassa tyylilleen uskollisesti. Illan tematiikka paljastui jo keikan alkupuolella, kun bändi vetäisi George Harrisonin ensimmäisen julkaistun sävellyksen Don't Bother Me suomeksi. Seuraavaksi kuullut Lotta lovin' ja The Rise and Fall of Flingel Bunt antoivat esimakua siitä, mitä tuleman piti - beatia, rockia ja rautalankaa.

Bändin nykyinen kokoonpano on mainio sekoitus uutta ja vanhaa. Veteraanit Reijo Bergström ja Ave Lönnfors pitävät huolen ryhmän katu-uskottavuudesta. Uudempaa ilmaisua kehiin tuovat pätevästi bassoa soittava Jorma Vaaltola ja monipuolisen taitava kitaristi Jarmo Hynninen. Paketin täydentää alkuvoimainen ja rajusti rokkaava rumpali Markku Karjalainen, joka myös laulaa rouheasti.

Ensi vuonna muistellaan jo Beatlesin läpimurtoa, joka käytännössä lopetti puhtaan rautalangan vääntämisen vuosikymmeniksi. Esquiresin pakollinen Juokse sinä humma oli kuitenkin mainio muistutus viisikymppisiä juhlineen suomalaisen rautalangan perinnön kestävyydestä. Rautalanka ei ruostu se palaa!

Sixties' Singers käynnisti Savoyn perjantai-illan konsertin sielukkaasti. Beatlesin iki-ihana Because oli hyvä alkusoitto nostalgiamatkalle kuusikymmentäluvun maisemiin. Illan juontajakaksikko Mape Veijalainen ja Lasse Norres ottivat tämän jälkeen yleisön ja koko tapahtuman hyvin haltuunsa leppoisasti vitsaillen ja toisiaan kannustaen. Pian kävi selväksi että Vantaa ja Hämeenlinna ovat maailmankaikkeuden keskeisiä paikkoja. Onhan Mape kotoisin Hämeenlinnasta ja Lasse asuu Vantaalla!

The Scaffolds aloitti yllättävästi kauniilla balladilla All I Have to Do Is Dream, minkä jälkeen bändi meni suoraan vuoden rautalangan juhlavuoden ytimeen. Shiding, Dark Eyes Beat ja I Saw Her Standing There ovat kaikki vuoden 1963 keskeisiä teoksia. Näillä eväillä koko show lähti energisesti käyntiin.

The Esquiresin nostalginen Juokse sinä humma jatkoi rautalankateemaa. Puhutteleva Maailma ilman rakkautta on edelleen tärkeä osa bändin omaa historiaa. Samaan osastoon kuuluu myös No Reply. Viimeisenä vetona kuultu raivokas ja 'remumainen' Keep A Knockin' sai yleisön kannat kattoon tai ainakin irti lattiasta.

Tämän jälkeen lavalle nousi hyväntuulinen ja luontevasti soiva The First, jonka keulakuvana jutusteli tuttuun tapaansa Cay Karlsson. Pakollinen, joulukuussa 1963 levytetty Girls ja Beatlesin I Feel Fine viimeistelivät kodikkaan paketin hienosti. First on edelleen paalupaikalla!

Ensimmäisen puoliajan päätteeksi esiintynyt The Sounds lunasti paikkansa mainiosti. Kundien innostunut omistautuminen rautalangan perusasioille oli vangitseva kokemus. Pääosassa oli tietysti Henkka Granön ainutlaatuinen kitaraklangi, mutta kyllä koko bändi oli hyvässä iskussa. Maaginen Mandschurian Beat, kepeästi keinuva Kulkuri, hengästyttävä ja nopeiden tilutusten siivittämä Amorada muistuttivat rautalankakauden monipuolisuudesta. Oman pikantin lisänsä tähän soppaan toi vielä Ville Granö, jonka perinteinen rumpusoolo vei jazzahtavan Caravanin täysin uuteen rautalankamaisemaan. Ja tietysti lopuksi vielä virallinen tulkinta aiheesta Emma. Soundsin lämminhenkinen esiintyminen sai yleisöltä aiheellisesti täydet pisteet ja tanakat taputukset.

The Oldies hyökkäsi väliajan jälkeen yleisön kimppuun napakalla ja hyvin soivalla ohjelmistollaan. Lucky Lips ja Love Potion Number 9 ovat edelleen kuusikymmentäluvun peruskauraa, mutta hyvin toimivat myös haikea Massachusetts ja räväkkä Hippy, Hippy Shake. The Strangersin osuus käynnistyi Markku Veijalaisen hupailulla. Hän nimittäin esitteli orastavia kitaristin kykyjään soittamalla teeman sävelmästä Alpens Ros, joka on yksi kuusikymmentäluvun alun sähkökitarainnostuksen perusteoksista. Suomen vanhin kitarabändi hoiti sen jälkeen oman hommansa kunniakkaasti ja perinteitä noudattaen. Mr. Moto, Perfidia, The Stranger ja Kolme kitaraa soivat edelleen kuin silloin ennen!

Savoyn yleisö pääsi taas tunnelmasta toiseen, kun lavalle saapui vahvaan lauluun nojaava Ernos. <em">Surfin' USA, Louie, Louie ja Do You Love Me nostivat salin energiatasoa, mutta kyllä Ernon oma teos Maria Luiza teki vielä suuremman vaikutuksen. Ernosin hyvä meininki todisti, että vastakohdat tukevat toisiaan.

Vuoden 1963 hittikimara käynnistyi arvokkaasti Tchaikovskyn musiikilla. Antero Jakoilan ja Nono Söderbergin sähköinen Joutsenlampi soi kuitenkin samaan tapaan raivokkaasti kuin The Cougarsin aikanaan pahennusta herättänyt versio Levyraadissa. Erno Lindahlin kivasti keinuva If I Had a Hammer oli hyvä veto, mutta Ralle Wikströmin Blue Velvet oli jo silkkaa samettia. Kun tähän perään kuultiin vielä Gugi Kokljuschkinin sielukkaan rouhea The End of The World, oli tunnelma vahvassa nousussa. Lisää nostetta saliin toi Kari Kuivalaisen energinen Devil in Disguise, joka oli puhdasta Elvis-osastoa. Komean hittiputken lopuksi lauloi vielä Expressin Junnu Sippola, jonka Cryin' in the Wind soi vaikuttavasti.

Savoyn perjantai-ilta päättyi Jim & The Beatmakersin komennossa. Tunteikas Stand By Me, määrätietoinen We Gotta Get Out of This Place, romanttinen My Only One ja kiihkeä What'd I Say tiivistivät illan teemat mainiosti yhteen pakettiin. Lauantain konsertti noudatteli hyvin pitkälle perjantain tunnelmia. Sixties' Singers, Scaffolds, Sounds ja Strangers vetivät osuutensa kunniakkaasti uudellleen. Myös BTS-housebändin säestämä Golden Hits 1963 meni perjantain tapaan mallikkaasti. The Diamonds sen sijaan aloitti osuutensa vasta lauantaina. Bad To Me ja Ferry Cross the Mersey toivat saliin nostalgista hartautta. Singin' the Blues ja Good Old Rock 'n Roll olivat mukavan pirteitä menopaloja. Samanhenkisissä tunnelmissa lavalle saapui seuraavaksi mustiin iltapukuihin puketunut 'tyttötrio' The Sixties Blondies, joiden hienostunut osaaminen teki vaikutuksen. Do-Wah-Diddy-Diddy, And Then He Kissed Me sekä I Only Want to Be WIth You soivat aidosti vuoden 1963 hengessä. Mimmien taustalla soittanut The Buddies hoiti hommansa tyylikkäästi.

Oululainen Express otti Savoyn varmoin ottein haltuunsa puoliajan jälkeen. Junnu Sippolan tunteikas ja vahva heittäytyminen sekä 'senaattori' Lyly Rajalan suoraviivainen rumputyöskentely kertoivat, että bändi oli liikkeellä tosissaan. You Don't Have to Say You Love Me ja Unchained Melody vyöryivät saliin väkevästi. Oman lisänsä oululaiseen keitokseen toivat menopalat Lande Linda (Honky Tonk Women) ja bändin oma hittirallatus Anna, Anna.
The Roostersin juureva ja rento meininki teki myös vaikutuksen. Mean Woman Blues, Memphis Tenessee ja Walkin' The Dog svengasivat luontevasti ja huolettomasti. Return to Sender oli hyvä muistutus Elviksen monipuolisesta perinnöstä. Helpon tuntuista ja hauskaa menoa. Seuraavaksi lavalle noussut Topmost edusti täysin erilaista ilmaisua, sillä pääosassa olivat vahvat stemmat ja bändin omat hitit. Kundit aloittivat osuutensa raikkaasti viimeisimmällä radiosinglellään Jää sieluun sydämeen, joka on John Lennonin jäämistöstä tuttu kaunis balladi. Merisairaat kasvot, Knock On Wood, Näen mustaa vain vahvistivat mielikuvaa bändistä oman tiensä kulkijana.
Savoyn Grand Finale oli perjantain tapaan Suntsi Järvisen johdolla vedetty hillitön Twist and Shout, joka veti lavalle kaikki muutkin illan artistit. Kaiken kaikkiaan on helppo todeta, että Savoyn kaksipäiväinen Sixties-rupeama oli menestys. Tunnelma sekä lavalla että täpötäydessä salissa oli molempina iltoina käsinkosketeltavan kotoinen ja lämmin.

Kuusikymmentäluvun monipuolinen perintö elää ja voi hyvin and The Beat Goes On!

Scaffoldsin rakennelmat ovat kunnossa

The Scaffolds aloitti Pirittan klubikeikkansa perinteiseen tapaan Shadowsilla. Theme From Young Lovers ja Geronimo muistuttivat, että rautalankakauden melodiset klassikot toimivat edelleen hyvin. Beatlesin Nowhere Man ja bändin viimeisin radiosingle Kun havahtuu osoittivat, että Scaffoldsin telineet, rakennelmat ja jopa mestauslava ovat hyvässä kunnossa myös laulun osalta. Koko ilta sujuikin hyvässä nosteessa, kun bändi tarjosi tanssimaan pyrkivälle yleisölle varmoin ottein omia hittejään ja vanhoja klassikoita.



Harry Bergholmin isolla kädellä maalamat soolokuviot ja Kicke Bergholmin omapäinen bassottelu luovat edelleen sen perussoundin, jonka varaan Kari Kuivalainen ja Arto Vilkko rakentavat omat stemmansa. Everly Brothersin Crying in the Rain, Bye Bye Love ja All I Have to Do is Dream sekä bändin oma versio laulusta Sydämesi tyhjä huone saivat kaikki hyvän vastaanoton. Erityisen hyvin porukka lähti liikkeelle, kun Kari 'Elvis' Kuivalainen pani käyntiin oman rokkikoneensa. All Shook Up ja Rip It Up olivat jo täyttä hulinaa, mutta meno oli vielä hurjempaa keikan päätösnumeroissa. Pretty Woman ja I Saw Her Standing There päättivät yleisöystävällisen keikan mainiosti. Kundien ei ole syytä panna päätään vielä pölkylle, sillä viisikymppiset rakennelmat toimivat edelleen hyvin.

Timantit ovat ikuisia

Syksyisen tumma ja sateinen ilta muuttui astetta valoisammaksi, kun The Diamondsin Hello Josephine tärähti soimaan Pirittassa. Myös Sea Cruise ja Oh, Lonesome Me todistivat, että bändin miehekäs ja tukeva meininki toimii hyvin taistelussa lähestyvää kaamosta vastaan. Paikalla oli paljon tuttuja naamoja, jotka saivat nauttia Ave Lönnforsin puolilevottomista jutuista ja omapäisestä huumorista. Ave oli muutenkin mainiossa vireessä ja kantoi solistin viittansa hienosti. Vaikutuksen yleisöön teki myös kitaristi Rami Kiesilä, jonka tyylikkäät ja sounditietoiset soolot olivat koko ajan hyvin esillä. Basisti Teukka Grönroos ja rumpali Make Lehikoinen vetivät pisteet kotiin eleettömän tarkalla ja selkeällä soitollaan. The Diamonds on näillä eväillä hyvässä iskussa ja mukavasti kallellaan kantrirockin suuntaan. Etenkin Ricky Nelsonin Travellin' Lightja monessa liemessä keitetty Detroit City olivat selvä kumarrus Amerikan juurimusiikin suuntaan. Myös ärhäkkä Shadoogie asettui luontevasti samaan maisemaan. Myöhemmin kuulimme Rami Kiesilän johdolla vielä lisää aitoa rautalankaa. Johnny Guitar ja Sleepwalk olivat hyvä vastakohta pitkälle loppuhuipennukselle, joka sai porukan myös tanssimaan. Say Mama, Forty Days, Rock Around the Clock ja Roll Over Beethoven päättivät leppoisan keikan komeasti. Hyvä bändi, kiva klubi-ilta - The Diamonds are forever!

Muukalaiset työssä - Strangers in the Night

Tunnelma syksyn ensimmäisessä klubi-illassa sähköistyi mukavasti, kun The Strangers polkaisi käyntiin vanhan Shadows-klassikon Dance On. Kun sen jälkeen kuultiin vielä Cliftersin vanha ykköshitti Ridin' Cossack oli selvää, että bändi on edelleen suomalaisen rautalangan parasta A-ryhmää. Vuonna 1961 perustetun Strangersin nestorina toimii edelleen Ande Päiväläinen, jonka selkeä ja svengaavaa rumputyöskentely loi perustan koko bändin soitolle. Vuonna 1962 mukaan tullut Kari Bergström bassotteli tyylikkäästi ja pieteetillä, niin kuin vanhan konkarin kuuluukin tehdä. Nuoremmat muukalaiset, Nono Söderberg ja Antero Jakoila ovat kumpikin kokeneita veteraaneja ja suomalaisen kitararockin pioneereja. Heidän soittonsa oli nautittavan eleetöntä ja tarkkaa.

Ensimmäisen setin päätteeksi kuultiin tanakka Rise and Fall of Flingel Bunt, jazzahtava In The Mood valelopetuksineen sekä bändin oma klassikko Kolme kitaraa vuodelta 1963. Keikan loppupuolella vedetyt FBI ja Walk Don't Run olivat täyttä asiaa ja puhdasta nostalgiaa parhaimmillaan. Ilta huipentui hienoon kitaraversioon Cliff Richardin hitistä Move It.Ja tietysti kuulimme ylimääräisenä vetona vieläApachen. Hieno ilta, hieno bändi. The Strangers on edelleen lajinsa ykkönen.

Stadivaarirock yllätti jälleen!

Elokuun toisen lauantain perinteinen ulkoilmakonsertti Pirittassa oli menestys. Pilvien varjostamasta päivästä huolimatta oli paikalla satamäärin yleisöä, joka sai kuulla edustavan valikoiman vanhoja hittejä. Tapahtuma todisti jälleen sen, että Back to the Sixties on oikealla asialla! Stadivaarirockin juontajana yleisöä nauratti Markku Veijalainen > .

The Esquires >aloitti iltapäivän karkelot rutinoidusti ja hyvällä meiningillä.Tyttö tuollainen, Walkin' the Dog, No Reply ja etenkin loppupuolen rock 'n roll saivatjengin hymyilemään hyväksyvästi.

Seuraavaksi Tokoinrannan lauteille nousivat Jim & The Beatmakers>, joiden uhmakas
setti oli ajaton ja tanakka sekoitus rhythm & bluesia ja rockia. Baby Please Don't Go,
It's All Over Now, Bright Lights, Big City sekä loppuhuipennuksen Locomotion, You
Really Got Me ja What'd I Say todistivat, että bändi on hyvässä iskussa.

The Roostersin > hyväntuulinen show puristi lopulta auringonkin esiin. Bändin,
luontevan rento meininki sai myös eturivin porukan notkumaan ja tanssimaan.
Shake Rattle and Roll, Let's Work Together, Mustang Sally ja muut menopalat osoittivat,
että bändi on omaksunut tyylinsä hyvin. Kundien hauskat sanailut ja rento lavakarisma
viimeistelivät hienon paketin.

Viimeisenä lavalle noussut Topmost > potkaisi settinsä käyntiin tutuilla klassikoilla. Hold
On, I'm Coming, Big Girls Don't Cry, Funny How Love Be saivat heti hyvän vastaanoton.
Tässä vaiheessa myös Pirittan ympäristön nurmikolla ja lehmusten katveessa oli tungosta.
Bändin monipuolisuus ja näyttävä stemmalaulu tekivät jälleen vaikutuksen. Merisairaat
kasvot ja Näen mustaa vain olivat tapahtuman parasta kotimaista nostalgiaa.

Stadivaarirockin tulevaisuus näyttää hyvältä

Pirittan uusi omistaja Raimo Lönnroth > kertoi, että hänellä on paljon erilaisia ideoita, jotka vahvistavat ravintolan mainetta BTS-fanien omana klubina. Stadivaari elää vielä pitkään!

Ensimmäinen diggari-ilta ylitti odotukset

iggDareiden omat bileet Pirittassa käynnisti The Scaffolds, joka esitteli osaamistaan rautalangan ja uusien levytystensä merkeissä. Seuraavaksi yleisön eteen nousi The First, jonka hyväntuulinen ja notkeasti svengaava kimara rockia ja 60-luvun hittejä toimi hienosti. Samaan meininkiin liittyi vielä The Diamonds, jonka juureva veto sai yleisön puolelleen.

The Sixties Blondies nousi lavalle illan jo hämärtyessä, mutta kyllä näiden mimmien naisenergia sai salin lämpenemään. Sielukasta osaamista! Gugi Kokljuschkinin soolonumerot yhdessä Blondien kanssa olivat illan ensimmäinen kohokohta.

Lefa Kiviharju, Suntsi Järvinen, Hasse von Hertzen ja Valentin Stefanov Pirittassa

Lisää herkkua saatiin kun lavalle kipusi kaksikin jamikokoonpanoa. Bändien solisteinaloistivat Lasse von Hertzen, Ave Lönnfors ja etenkin Suntsi 'Sulevi' Järvinen, jonka aito ja elämänmyönteinen lavakarisma huipensivat hienon illan. Lepoisan tunteikas ja hauska tilaisuus sai kaikki läsnäolleet hyvään Sixties-tunnelmaan. Tätä täytyy saada lisää!

The Oldies järjesti villit bileet

Piritta oli jo perinteiseen tapaan täynnä tuttuja soittajia ja diggareita jopa Porvoosta asti, kun The Oldies aloitti illan shown. Ei ole ihan tavallista, että bändi aloittaa keikkansa yleisöä laulattamalla, mutta tämäkin temppu nähtiin huhtikuussa Pirittan Klubi-illassa. Koska paikalla oli kaksikin päivänsankaria, vedätti Curre Andersén yleisön kahteen kertaan ylös ja alas laululla Paljon onnea vaan. Tämän jälkeen koko ilta olikin yhtä bailaamista ja hauskanpitoa. Yleisö ahtautui välittömästi bändin sekaan joraamaan, kun Do You Wanna Dance lähti soimaan. Bändin tiukka rock 'n' roll ja hauska lavashow teki vaikutuksen. Hyvät laulustemmat sekä Hate Sjöblomin ja Matti Saaren tiukka komppi olivat täyttä asiaa. Eki Sutela kruunasi hyvän iltansa soittamalla setin lopussa raivokkaan Matchbox-soolon. Ilta päättyi täyteen hulinaan, kun The Oldies polkaisi käyntiin letkajenkan At the Jenka Show! >Bändi ei saanut yleisöltä hetken rauhaa edes keikan jälkeen, sillä selkään taputtelijoita riitti, kun lähes jokainen halusi henkilökohtaisesti kiittää bändiä onnistuneesta illasta Pirittassa.Thank you Oldies, but goldies!

Yhteydenpito yhdistykseemme on helppoa.

Lähetä ruusut, risut, yhdistystä koskevat toiveet ja terveisesi sähköpostilla osoitteeseen info@backtothesixties.fi.

Diggariklubin postia voit lähettää osoitteeseen diggari@backtothesixties.fi.